Wednesday, November 14, 2012

Ystävyysautomaatti


Facebookin uudistumishalu, joka juontuu tarpeelle monetarisoida tuotetta enemmän ekspotentiaalisesti ja vähintään normaaliin tahtiinsa sitä kehittäen, on tuottanut uuden uutisen. "Uusi" ominaisuus tuottaa taas uuden tavan selata ihmisten Facebook-sivuja ja tällä kertaa informaatio näyttää ryhmittyvän yhteisten sivujen muotoon.

Nopea ennättää todetta että ähäkutti, tämä on jo vanha juttu! Kohun ei tulisi olla kohu ollenkaan, ja aiheesta on huolestuttu väärin. Mielestäni tällaisen ominaisuuden tuottaminen ja muokkaaminen voidaan lanseerata nyt entistä suuremman haloon tukemana kuin vuosi pari sitten. Samalla kun palvelun merkitys ja tiedostaminen elämässämme kasvaa, tunnistamme näitä palveluominaisuuksia ja niiden merkityksellisyyden entistä voimakkaammin.

Oletuksena taitaa olla se, että Facebook on sosiaalinen media, ja sosiaalisen median tarkoituksena on kehittää tapoja, joilla voimme olla sosiaalisia sen piirissä. Looginen ratkaisu on toteuttaa uusia ominaisuuskokeiluja, tavoitteena tehostaa ihmisten välistä kommunikaatiota internetin välityksellä. Facebook on jatkuvasti ympärillään pyörivästä skandaaliuutisoinnista huolimatta standardi joilla mittaamme tuttavuuden rajoja. Englannin kielen sana "acquaintance" ei ole mielestäni koskaan kääntynyt some-ajassa tarpeeksi sulavasti suomeksi, ja sitä tarvittaisiin nykyään kuvaamaan ystävyyden määritelmän muutoksia. Facebook-kaverit ovat ehkä kavereita määritelmän mukaan, mutta sanan konkreettinen merkitys on kärsinyt sen takia inflaation ja merkityksensä. Mielummin myöntäisin olevani vaikka 500 ihmisen tuttava.

Jos keskitymme niputtamaan ihmissuhteitamme Facebook-palvelun sisäisen formaatin mukaan, olemme  vertauskuvauksellisesti jossain vanhanaikaisten valokuva-albumien maailmoissa. Luomme zuckerbergiläisen palvelunkehitysvimman armoilla julkisen valokuvakirjan yhteydestämme, joka on teoriassa kaikkien luettavissa. Herää kysymys siitä, millainen ihminen olisi halunnut jakaa vaikka 15 vuotta sitten parisuhteestaan keräämään valokuvakansion sisällön sille tyypille, jonka tapasi kerran juhlissa ja lisäsi facebook-kaverikseen. Riittävän tärkeiden, aitojen ja perinteisten - suorastaan konservatiivisten ystävyyssuhteiden muodostuessa tällaiset asiat voisivat ehkä tulla kysymykseen. Mutta eikö tällaisten suhteiden vaaliminen vaadi myös kommunikaatiota ilman mediaa, valokuvien katselun sosiaalisen dimension? Voin toki olla myös kysymyksenasetteluni kanssa dinosaurus. Kenties tämä on pian se ainoa sosiaalinen dimensio jossa tulkitsemme ihmissuhteitamme. Ainakin some-palvelut haluaisivat näin. 

Minua kuitenkin arvelluttaa: haluammeko avata yksityisyytemme automatisoidusti? Jokainen some-palveluittemme uudistus lähinnä haastaa meidät määrittelemään, missä kulkee toivotun automaation raja. Koska tietenkin me haluamme automatisoida oman representatioomme sosiaalinen media portinvartijanamme, ja haluamme avata yksityisyyttämme. Haluamme kuitenkin myös hallita sitä, ja sitä miten persoonamme vartiointi toteutetaan ja kenet päästetään läpi. Vaikka tuottaisimme modernin kuvakirjan valokuvistamme, digitaalisesti ja tilaustyönä, haluamme varmastikin säädellä sitä, kuka kuvakirjaa kanssamme katselee. En minäkään halua, että tuikituntemattomat lukevat vieraskirjaani. Tärkeintä siinäkään kirjassa kun ei ole ne numerot ja päivät, vaan ne muistot kirjoittamisen hetkistä, ja tuntuu triviaalilta tuottaa internettiin materiaalia. 



Mukailen P. David Marshallin ajatuksia modernin mediaympäristön representaatioista ja niistä muodostetuista narsismin piirteistä. Facebook on jokaisen pikkupoliitikon, imagonhallinnan amatöörin ja yksityisyys-problematiikkojen tietäjän oma pieni leikkikenttä. Olimme läsnä sitten miten halusimme, olemme silti läsnä tietoisesti ja olemme tietoisesti luoneet itsestämme representaation. Mitä syvemmälle integroidumme somen syövereihin, näemme yksityisen ja julkisuuden paineiden vaakakupeissa yhä enemmän lastia - käytön hyödyt ja haitat kilvoittelevat keskenään. Jokainen tällainen laajasti käytetyn palvelun innovaatio on kuin pieni paino, joka lopulta asettuu vaa'an jommalle kummalle puolelle, ja me joudumme säätämään vaakakuppeja tasapainoon. Harva enää uskaltaa kuitenkaan vaakaansa kokonaan hylätä, koska lähes jokaisella on sellainen ja mistäpä me sitten puhuisimme? Sopeudumme ja opettelemme kontrolloimaan representaatioitamme entistä vainoharhaisemmin.

Mitä käteen jää? Jälleen yksi uudistus joka markkinoidaan ja esitellään dramaattisena, palvelun käytettävyyttä (lue: kannattavuutta) parantavana ominaisuutena. Joka myös tuomitaan palvelun käyttäjien keskuudessa, johtaen joko sen muokkaamiseen, peruuttamiseen tai passiiviseen integroitumiseen tavalla, joka ärsyttää juuri sen verran että tyydymme vain säätämään vaakaamme. Miljardi ihmistä tekee sitä yhtä aikaa, joten kenties se onkin se yksi asia, joka sosiaalisessa mediassa meitä yhdistää, ja joka kaupallisessa palvelussa pysyy vakiona. Kehitystä kehityksen vuoksi.

Seuraavaa painoa odotellessa!

Luettavaa: 
Marshall, David P. 2006. "New media - new self. the changing power of celebrity." Teoksessa The Celebrity Cultural Reader.